Olen onnellinen - sormeni toimivat

Käsi pulppuaa verta. Kipua. Huudan apua ja se huomataan. Keskisormesta näkyy veristen kudosten seasta melkein luu. Syvältä nousee ajatuksia. Miten tässä nyt käy? Voinko elää vielä tarkoitustani? Voinko enää suunnistaa? Sormi toimii ja liikkuu vielä. Luojan kiitos. Vituttaa tälläinen kun oli päivän suunnitelmat ja muuta... Vituttaa kun elämä tuntuu välillä merkityksettömältä. Tunnen myös rauhaa. Ei ole kiire mihinkään. Olen tässä ja nyt. Tuntemukset tuovat tähän hetkeen. Koen eläväni kun tunnen.

Olin ensi kertaa vaihtamassa autoon talvirenkaita. Ensimmäistä rengasta kiristellessä tunkki petti hieman kaltevalla alustalla ja renkaaton puoli tippui maahan. Ajattelin että voi paska nytkö hajos vanteesta jotain. Nostin tunkilla takaisin ilmaan ja rupesin vääntämään vanteen metalleja. Tunkki petti uudestaan ja käsi jäi metallin ja maan väliin. Siinä vaiheessa huusin apua ensi kerran, mutta tajusin ettei se huutaminen irroita kättä. Sieltä jostain sain voimia riittävästi, jotta käsi tuli pois välistä.

Avunhuudot huomannut naapurin nainen sanoi vielä ambulanssin ovelta olevansa kiitollinen olleensa tupakalla ja kuulleensa huudon. Kiitos hänelle. Todella hyvä, että siinä akuutissa tilanteessa oli joku vieressä rauhoittamassa ja puhumassa järkeä. Ainakin hän koki merkitystä elämässään. Aika nopeasti verenvuoto tyrehtyi eikä lanssiakaan tarvinnut kauaa odottaa. Matkalla sairaalaan vitutti elämän turhuus ja merkityksettömyys. Tämän kirjoittaminen tuo merkitystä elämääni. Toivottavasti tämä kokemus koskettaa ja opettaa myös muita ihmisiä.

Vituttaa myös että taas. Kolmannen kerran muutaman kuukauden sisään tämän tyyppisessä tilanteessa - ambulanssissa tai paikattavana. Ja joka kerta olin yksin sohlaamassa. Voisin käyttää elämääni paremminkin, merkittävämmin. Lopetetaan "isin" käyttön. Tästä lähtien käytän elämääni
paremmin.

Opin ensimmäisestä kerrasta, jos jokin ei toimi. Uusi ratkaisu.

Pyydän nöyrän rohkeasti apua jo ennen kuin verta pulppuaa.

Keskitän huomioni yhteen tehtävään kerrallaan.

Sairaalassa oli turvallista olla. Purettiin ajatuksia ja tunteita. Nuoret sairaanhoitajanaiset auttoivat positiivisena pysymisessä. Valtavan helpottava tunneaalto levisi koko kehoon siinä vaiheessa, kun lääkärin kanssa testattiin ja todettiin kaikkien jänteiden toimivan ja verenkierronkin pelittävän. Valkoinen jännetuppi näkyi haavassa ja oli ehjä. Puudutuspiikin kivun kestäminen rakentavasti suhtautuen vahvistaa. Tikit paikalleen ja haava parantumaan. Ulkona kävelen rauhassa ja elämä jatkuu. Tästäkin selvisin ilman pysyviä toiminnan menetyksiä. Olen suuren suuresti kiitollinen raikkaasta syysilman virtauksesta keuhkoissani.