maanantai 19. tammikuuta 2015

Urheilun henkisyys

Haluanko tuntea 40-vuotiaana ilmanpaineenvaihtelut kolotuksina nivelissä? Entä haluanko kaljuuntua ennen isääni? Haluanko menettää toimintakyvyn normaaliin iloa tuovaan liikuntaan nuorella iällä? Haluanko palaa niin loppuun henkisesti ja hormonaalisesti, etten ole kykynä edes normaaliin työelämään?

Vai haluanko nauttia terveestä huippu-urheilusta useita vuosia ja löytää iloa sekä merkitystä jokaisesta treenistä ja kisasta? Haluanko urheilla ja liikkua toimintakykyisenä vielä 90-vuotiaanakin? 

Rakastan urheilua lähes yli kaiken. Rakastan treenata, kehittyä ja menestyä. Urheilu tuo merkitystä elämääni - se tuo parhaimmillaan paljon paljon nautintoa ja syviä oivalluksia ihmisenä ja sieluna kehittymisen polulla. Haasteena ja ansana urheilijan polullani piilee ylikuormitus, kehon raiskaaminen liian kovalla harjoittelulla tai levon puutteella ja sokea menestyksen tavoittelu, jolloin aito ilo katoaisi. Nuo monet ongelmat ovat valitettavasti juurtuneet syvälle monestakin syystä mm.kulttuurissamme vallitsevasta mittaus- ja tulospaineesta sekä ihmisen koneellistamisesta. Onneksi ajat muuttuvat ja aletaan jo yleisestikin ymmärtää, että väkisin ei riitä.

Olen kokenut monenmoista kehon tuhoamista urheilu-urani aikana.  Käsi murtui, kun en totellut kehoni viestejä, keuhkotauti pitkittyi jopa 6 viikon mittaiseksi, kun oli kiire ja pakko päästä treenaamaan. Olen pilannut yhden kauden juoksemalla puolikuntoisena katsastuskisoja keväällä, kun mielessä on jyskytti "pakko näyttää". Kerran juoksin 12x300m ratavetoja. 5. vetoon lähtöponnistaessani jalkaterässä tuntui naps ja vahva kipu kirpaisi. Puristin vedon loppuun väkisin. Ja vielä 6 lisää - koska olin niin tottunut vetämään väkisin loppuun asti - oli mikä oli. Sen jälkeen olin viikon keppien varassa. Tätä listaa voisi jatkaa valitettavan pitkään...

Mikä on urheilussa(ja elämässä) oikeasti tärkeää

Se, että hullun kiilto silmissä ja mieli tunnelissa paukutetaan tavoitetta kohti - kävi mitä kävi ja sitten ehkä saavutetaan mitali, tulosraja tms. palkinto? Onko kaikki sen yhden hetken arvoista? Busines maailmaa kokeiltuani ja saavutettuani haluamani menestyksekkään tavoitteen kuukaudessa terveyteni sivuuttaen voin rehellisesti sanoa, ettei se todellakaan ollut raatamisen arvoista, koska olin lopulta niin väsynyt etten kyennyt nauttimaan maalista juuri tippaakaan. Saati matkasta, jota tein tukka putkella kiireessä painaen ilman tilaa hengittää elämää.

Vai voisiko tärkeää ja merkityksellistä olla upeat kokemukset, ystävät, oivallukset tai kokonaisvaltainen kehittyminen? Euforia ja flow- kokemukset, jolloin hukuttaa itsensä osaksi jotain suurempaa - laajempaa ja kauniimpaa. Ah sitä tunnetta, kun juoksen vaikka Lapissa tai RedWoodseissa pehmeillä poluilla. Askel koskettaa hennosti maan pintaa, happi virtaa ja hukun osaksi ympäröivän luonnon nostattavan raikasta energiaa. Tunnen syvästi eläväni ja pääsen kosketuksiin äärettömyyden kanssa vilistäessäni vehreiden sammalten ja jykevien puiden seassa.

Tuloksia tulee tai sitten ei ja niitä tulee varmasti paremmin, kun iloitaan ja nautitaan. Selkeät suuntaviivat ja suunnitelmat ovat toki tärkeitä kohti sitä, mitä haluaa. Aina pitäisi urheilusuorituksessa olla mahdollisuus kokea onnistumisen iloa. Sen on sisäistä saavutusta riippumatta ulkoisista tekijöistä - muista kilpailijoista tai tulosrajoista. Tämä ruokkii kauaskantavaa ja pitkäjänteistä onnellisuutta sekä terveyttä - jolloin kehitystäkin luonnollisesti tapahtuu.


Mitä sinä haluat? Elämisen riemua vai sairaalahoitoa?