Vaellustarina

Heinäkuussa 2013 viiden yön vaellusreissu Muotkatunturien erämäässä Tuula Helinin
kanssa. Olemme koko ajan vapaita elektroniikasta ja kellosta. Aurinko
kertoo, milloin on yö ja milloin päivä.

Ensimmäisen päivän vaellus on lähinnä kehon totuttelua rinkan kanssa
liikkumiseen. Lämmittelyksi about 15km setti :) Hillan makuun päästään jo
nyt :) Yhdessä joenylityksessä tuli herätys ettei täällä kannata lähteä
soitellen sotaan. Pikku lipsahdus ja sääri osui kiveen, muttei onneksi
pahemmin särkynyt.

Aurinko "käväisee" piilossa ja on ensimmäisen yölevon aika.

Toisen päivän kutkuttavana haasteena about 30km reissu about 30kg rinkan kanssa.
Palkintona tiedossa autiotuvan luksusolot. Lämpöä, kuivaa ja etenkin
erämökin tunnelmaa. Tunnen haastekipinän sytyttämät roihut kehossani. Nam,
pitkästä aikaa kunnon haaste. Tuula lähtee edeltä ottamaan etumatkaa, kun
jään teltan purkuun. Lähtiessä sataa joten pääsen nyt ekaa kertaa purkamaan
kunnolla telttaa sateessa...mikäs siinä...ei se sen kummempaa ollutkaan, vaikka sitä olin jänskänny. Vettä se vain on ja meidän keho on 70% vettä, joten ei itseään tarvitse
pelätä. Jos ois joskus märän teltan pystytys edessä, niin kyllä siitäkin hengissä
selviää, kun menee vain sitten makuupussiin lämpöjä keräilemään :)

Alkumatka on vähän haahuilua, kun polku katoaa alta ja säätelen rinkkaa
kohilleen. Kaivan kompassin ja suunta näyttää tunturien väliin. Helppo
homma. Siellä se polkukin menee ja eikun baana päälle. Jo eilen
kipusignaaleja heittänyt polvi alkaa pian infoilemaan. Käytän kaiken
fysioterapiaosaamiseni ja saan linjaukset kuntoon. Kipu lakkaa ja sekös jos
mikä on tärkeää tällä reissulla. Meno alkaa maistua ensimmäistä tunturia
noustessa. Sweet sweet. Happi kulkee. Päältä näen Tuulan oranssin
sadesuojan paistavan horisontissa. Välissämme on mahtava pikku jokilaakso
avoimella tunturilla. Puro solisee pohjalla ja luonto vehertää.

Saan Tuulan kiinni läpäistyäni seuraavan tunturin louhikkoista gurua pitkin. Pian tavattuamme edessä on joki. Joella tapasin ainoan reissun aikana
nähdyn retkueemme ulkopuolisen henkilön. Painelen vaelluskengillä rohkeasti
yli niiden kastumisesta välittämättä. On sen verran viileä tullut
pysähtyessä juttelemaan uuden tuttavuuden kanssa, että seuraavan nousun lämmittävä lihastyö kutsuu jo voimakkaasti, enkä jää tsekkaamaan Tuulan joenylitystä vaan päätän tulla seuraavan tunturin päältä vastaan auttamaan rinkan kannossa jätettyäni omani ylös. Matkaa
päälle on parisen kilsaa.

Päälle päästyäni lähden palaamaan alas keventyneen oloisesti. Tuntuu
ilmavalta 30kg vähemmällä. Odottavaisena etsin Tuulan hahmoa alarinteestä.
Kävelen alaspäin. Kohta varmaan jo näkyy. No mennään vielä. Ei vieläkään
näy. No ei Tuula kyllä näin paljoa perässä voi olla. Puuraja meni ja
näkyvyys heikkeni. Alan huudella ja vihellellä. Ei vastausta. Nyt pysytään
rauhallisena. Ei kai vaan sattunut mitään joenylityksessä? Pahus. Meen
vielä alaspäin. Kohta oon jo takas joella. Mitäs jos Tuula on jo ylhäällä?
Jos Tuulalle kävi jotain joella niin tarviin kuitenkin oman rinkkani tuoda
alas. Okei luovun päivän matkatavoitteesta. Nyt tavoite on löytää Tuula.
Ihanaa, osaanpas pysyä rauhallisena tämmöisessäkin tilanteessa. Hienoa
tunnistaa näitä kehitysaskeleita. Pysähdyn, suljen silmät ja kuuntelen
sisintäni. Intuitio ohjaa palaamaan ylös ja niin teen.

Pikkuhiljaa alan lähestyä polun korkeinta kohtaa ja rinkkaani. Nyt näkyy
rinkka mutta Tuulaa ei näy. Voisiko intuitio pettää? Mennään rinkalle asti.
Ah, rinkan päälle on ilmestynyt kivi, mikä on merkkinä siitä, että Tuula on
ohittanut paikan. Huooh mikä vapauttava tunne. Kaikki on hyvin ja matka
jatkuu. Voimme vielä saavuttaa päivän tavoitteen. Vauhti päälle ja otan
juoksuaskeiltakin seuraavan muutaman kilsan laskuosuudella. Tuulan oranssi
suojus vilahtaa edessä mahtavasti inspiroiden nostamaan kierroksia ja
frekvenssiä. Seuraavan tunturin laella alkaa viima piiskata ja viileää
sadetta tulee lähes vaakasuoraan. Lämpötila ei ole paljoa päälle
nollaa...heinäkuussa. Hyttysiä ei tosin näy. Energiat alkaa vähetä. Vetäsen
koko paketin Puhdistamon gojimarjaa naamariin ja kylläpä voimaannuttaa!
Meno tuntuu helpolta.

Soisessa jokilaaksossa ennen päivän viimeistä nousua ollaan yhdessä ja
Tuulakin haluaa vetää tänään tuvalle asti. Matkaa on enää reilusti alle
10km. Vaihdetaan kuivat vaatteet loppuetapille. Vaihdon aikainen
pysähtyminen kestää melko pitkään ja keho alkaa jäähtyä. Vielä sormet
toimivat riittävästi ja saadaan kengännauhatkin lopulta kiinni, mutta koko
keho tärisee kylmyydestä. Hrr...ainut vaihtoehto on nyt tykittää ylämäkeen
sen mitä kehosta lähtee jotta saadaan lämmöt takas. Huikeeta! Tätä
rakastan. Mitä lähempänä kuolemaa, sen enemmän kokee elävänsä. Tilanne oli
todella tiukka, mutta parin kilsan jälkeen kiitokseksi lämmöt palaa kehoon
ja akuutti vaara alkaa olla ohi. Sitten vielä kaunista jokilaaksoa reilu
3km jyrkän laskun jälkeen.

Huooh, ihanaa, lähellä ollaan, mutta ei ois vielä kannattanut nuolaista. Viimeisen kilsan
hoipertelen kapeaa ja muhkuraista polkua selvittyäni poroaidan vierustaa
pitkin ylitettävästä vesistöhaasteesta. Pahimillaan tai parhaimmillaan
roikuin vaakasuorassa vaappuvan aidan varassa sen alapuolella koko rinkan painon vetäessä
kohti upottavaa suomutaa. Jostain sain voimat siitäkin selviämiseen :)
Silmissä alkaa jo heittää. Väsyttää joka solua niin, että pitää taistella
pitääkseen ajatukset positiivisina siitäkin huolimatta, että herkku on
lähellä. No sieltä viimein se tuvan katto pilkistää. Nää on elämän
hienoimpia hetkiä!! Oon tosin niin väsynyt etten kykene kunnolla
nauttimaan. Puropesut, ruokaa ja laverille kuuntelemaan rakasta kamiinan
räiskettä.

Seuraava päivä on varattu huilille ja retriitille. Sovittiin etukäteen
hieman yhteisiä kuvioita mm.ruokailun suhteen. Retriittiä eli
hiljentymistä. Emme puhu koko vuorokauden aikana toisille mitään, ei
sanaakaan. Kokemus on huikaiseva. Vapauttavaa oman itsensä kuulemista,
itsensä luontaista toteuttamista ilman että tarvitsee kaikesta kysyä tai
ilmoittaa. Mutta silti toinen on siinä lähellä. Vietetään yhdessä aikaa,
mutta saadaan kuitenkin olla omillaan.

Päivä on yhtä ihanuutta. Saa olla paikallaan, liikkua, syödä, iloita
ympäröivästä luonnosta ja tehdä just tasan sitä, mitä huvittaa. Käyn tallustelemassa
paljain jaloin soisilla poluilla ja pavut maistuvat mahtavan ravitsevilta.
Henkinen kirjallisuus maistuu ja uppoaa. Mikä on elämässä arvokasta? Päivää
tuntuu riittävän uskomattoman pitkälle. Auringon laskiessa laakson lammet
tarjoavat oranssia mehevää ravintoa taimenten muodossa. Kalastelun jälkeen
kiipeän läheiselle tunturille, josta aurinko vielä näkyy. Juoksen puhtaasta
riemusta ylös ja annan katseen vaeltaa kauas Norjan teräviin lumisiin vuoriin sekä pyöreisiin kumpuileviin tuntuririveihin. Sydämmessä hehkuu lämmin merkityksellisyyden
ja olevaisen elämisen tunne. Tätä rakastan. Ensi kesänä voisin jolkotella
juoksuvaeltaen näitä avotuntureita vapaasti kuin porot.

Takaisin tuvalla on niin virkistynyt ja olo energinen, ettei uni meinaa tulla. Onko nyt ilta
vai aamu? Äsken se aurinko näkyi tuolla ja nyt se on jo tuolla toisella
puolen. Taitaa siis kääntyä aamuksi. Taimenta vatsaan aamupalaksi ja
valmiina uuteen etappiin. Hauskaa puhua taas. Kyllä vaan hiljentyminen teki
hyvää ja sisimmästä nousi sitä aitoa itseä pintaan, kun ei ulkoisesti koko
ajan kerää siihen päälle jotain.

Päivän eka kymppikilsanen meni vauhdikkaasti avotunturin ansiosta, mutta mieltä
selventäessä ja kirkastaessa. Vitutti aika rankasti kun kalastusvapa
napsahti poikki rinkan kaatuessa pienessä lähtötäpinässä. Teki niin mieli
taas baanalle ettei malttanut riittävän rauhassa valmistautua. Oppia ikä
kaikki ja nytpä saan hankkia sen teleskooppivavan. Henkinen kehitykseni on
hienoa nähdä. En anna alakulon siirtyä kanssakulkijaan. Raakasuklaa ja
kotitekoiset raakaruokaherkut siivittävät hienolle leiripaikalle. Pikku
lampi harmonisini kallioineen tarjoaa LOTRimaiset yöpymistunnelmat. Tuuli
tuivertaa seuraavana aamuna niin, että on ihana kölliä, lukea ja kerätä
voimia makuupussissa muutama tunti.

Vikaksi yöksi tähdätään vain viiden kilsan päähän autosta, joten viimeinen
kunnon baanaus on jäljellä. Sitä ennen käyn kirmaamassa ja huiputtamassa
läheiset tunturit juosten. Todella helmeä juosta jälleen, kun jalkaterä
kestää jo hieman. Tuuppaan lyhyitä intervalleja kanervikkoisessa
avotunturissa kilpaa tuulen kanssa. Loikin kivikkoisissa paikoissa täydessä
flowssa kiveltä toiselle. Pikkuinen tankkaus ja lepo meditaation merkeissä
ennen rinkan nostoa. Tuula on jo lähtenyt edeltä aikaa sitten.

Ensimmäinessä laaksossa on avosuota ja pikku joki. Kartta ei aina kerro
niiden ylitettävyydestä. Interesting. Suo menee tsup tsup mättäältä
toiselle hyppien. Pirskule joki näyttää syvältä vaikka se on kapea. Etsin
ylitysmahdollisuutta sivummasta. Ei paljoa parane. Tuo kohta on kapein.
Hmm...mites tää menis...uinti? Sehän on jo koettu. Mites rinkan heitto ja
ite hypäten? Hetken harkinnan jälkeen varmuus on, että yli menee ja kun vapakin
on jo rikki, niin eipä taida olla särkyvästäkään väliä ;) Muutama harjoitus heitto
toisella puolella ja liikeratojen hakemista. Sit, yks kaks ja kolme, vooooo.
Kolmannella tapahtui paljon lyhyessä ajassa. En voinut enää vetää takaisin,
koska muuten ois rinkka mulskahtanut, joten oli annettava mennä mutten
ollut tajunnut että mies lähtee perässä. Rinkka pysyi kuivana, mutta mies
molahti vyötäröä myöten hyiseen veteen. Olipa hauskaa! Päivän huippuhetkiä.
No kokeillaan nyt vielä sitä hyppäämistä :) Ou jee. Eli takaspäin yli.
Ponnistukselle kantava kohta samalleesta ja hyvästä vauhdista vahva
ponnistus. Jiuu yli meni! Hyppelin innoissani monta kertaa yli. Välillä
kokeilin uutta tekniikka mistä hyvästä saikin jälleen maistaa raikasta
vettä kasvoille asti roiskuen ;) Hauskaa oli ja sisäinen lapsi oli herännyt
jälleen. Tästä on hyvä jatkaa matkaa.

Matka jatkui viistoa soista ja erämaista rinnettä pitkin. Edessä vilahteli poroja jolkottelemassa ja tuomassa inspiraatiota omiinkin askeliin. Ennen reissun viimeistä pikkutunturia sain nauttia mahtavasta kallioisesta pikkulampien värittämästä laaksosta. Laakson jälkeiseltä seuraavalta nyppylältä aukesi näkymä Peltojärven pohjoispään jyrkkäreunaiseen kanjoniin. Sitten viimeiset laskettelut rämeistä suorinnetta kohti viimeistä telttapaikkaa. Tarvittiin jo vähän lisäbuustia, jotta viimeiset metritkin mennään luistaen. Kaivoin siis sisimmästäni lauleskelijan esiin. "Terve metsä, terve vuori! Terve poro, suo suuri!" Uudet versioni kansanlauluista kajahtelivat voimaannuttavasti laajalla suolla, jolla sain Tuulan kiinni. Hillaakin löytyi makua elämään antamaan.

Telttapaikan löysimme suloisen pyöreän pikkuisen suolammen vierestä - mäntyjen suojaamalta kangasmetsäkaistaleelta. Iltapesut pehmeästi pulahtaen ja aamupalaksi hillaa suoraan suuhun noukkien jalkapohjia hellivällä suosammaleella pomppien. Priimapäätös reissulle. Sitten vielä muutama kilsa vauhdikasta baanausta mönkkäriuraa pitkin parkkipaikalle. Kylläpä muuten autossa odottaneet avokadot maistuivat. Vielä yksi, vielä yks... Ja kaiken kruunuksi pääsimme automatkan alussa tapaamaan todellista Lapin erämaiden miestä, jolla myös riitti juttuja vaelluksista ja suurista elämän seikkailuista. Legendat elävät ikuisesti.