Pimeä viikonlopun reissu pimeisiin Laihian metsiin tuotti tällä kertaa jotain ihan muuta kuin itsekäs egomieli olisi halunnut. ”Menestyksen” sijaan nimittäin tätä:
-elämäni hienoimman rastivälin kokemuksen pimeässä valon kanssa eläimen lailla juuri miehen mentävää kalliosolaa edeten ja ai että kun maistui osua suoraan lipulle 
😋
😋
-hotellin alakerrassa oli mahtava iloinen paikallinen vapautunut bilemeininki, jossa pyörähtämisen kokemuksen muistelu saa vieläkin solut värisemään ilosta
-kokemusta aidosta lapsenomaisesta läsnäolevasta tekemisen ilosta kun ei ollut kiire tai pakko mihinkään. Tekemisen ja olemisen ilo, joka täyttää ja on arvokasta itsessään 😋
😋Kuka ja mikä määrittää että ”menestynein” ja onnellisin on se, jonka loppuaika on ”paras”? Hä? Kiitos, että yli 20 vuoden ajan mieltäni myrkyttäneiden ehdollistumien verho alkaa rakoilla ja pääsen takaisin kosketuksiin aidon elämän energian kanssa.
Ihan mahtava kontrasti tuo vapautunut biletyksen ilomeininki vs. siihen pettymyksissä synkistelyyn ja itsensä ruoskimiseen sekä väkisin puristettuihin suorituksiin yrittäen paikata sitä sisäistä riittämättömyyden tunnetta, joka on ulkoapäin luoto ja ehdollistettu tms...
Mikä elämässä on oikeasti arvokasta?
